En ole taas pitkään aikaan tehnyt mitään erikoispostauksia, ja tylsyyteeni lueskellessani hevostalli.netin juttuja ja mietiskellessäni hieman kaikenlaisia asioita, sain idean, että voisin kertoa teille ensimmäistä kertaa hieman enemmän siitä, miten juuri hilma päätyi meille. Monissa blogeissa on koeratsastus postauksia yms. mutta mulla ei mitään siitä ja nyt saattekin tietää miksi ja vähän lisääkin.
(
HUOM.
Varoitus, tästä saattaa tulla pitkä teksti, lukekoon ken jaksaa :D)
Niinä aikoina, kun kävin siis vielä ratsastuskoulussa vakituisesti, sain kisata tallin hevosilla ja kehittyä niitten kanssa. Tallilla oli heppoja, joitten kanssa olisi päässyt kilpailemaan ainakin 90cm tasollakin, mikään heppa ei kuitenkaan tuntunut minulle juuri sopivalta, joten kisasin hieman vaihtelevilla ratsuilla 80cm luokissa alue tasolla. Äitin kanssa oltiin alettu pikkuhiljaa miettiä omaa, tai esimerkiksi ylläpitohevosta. Olisi yksi ja ainoa hevonen, jonka kanssa voisi valmentautua ja pääsisi aina sillä samalla kisoihinkin.
kuva. Aino Huupponen
Kuva. Miia Keinänen
Katseltiin hieman sillointällöin myytäviä heppoja, harvempi vaan vaikutti millään tavalla hyvältä meille, etenkään kun meidän varoilla ei mitään kallista, ei edes ehkä keskiverto hyvää puoliveristä olisi voinut ostaa. Äitin hyvä lapsuudenystävä (ja entinen kilparatsastaja) Tarja kuitenkin oli ostanut itselleen nuoren puoliverisen tamman, kun halusi itselleen jonkun vähän osaavamman ratsun harraste kaveriksi maalle. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut enää lähteä kilpailemaan lainkaan, joten ajatteli antaa minulle mahdollisuuden lähteä kilpailemaan Hilmalla. Ei kuitenkaan mennyt kauhean kauvaakaan, kun Hilman edellinen omistaja alkoi huomata, että tuo nuori tamma alkaa kyllästyä, kun ei ole tarpeeksi tekemistä ja alkoi pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen, että osti sittenkin ehkä hieman liian hyvän hevosen vain puskaratsukseen.
Kesällä 2011, pääsin ensimmäistä kertaa ratsastamaan Hilmalla. Se oli silloin siis vasta hetken ollut Tarjalla, ja sinne tullessaan se oli laihassa ja huonossa kunnossa vielä, emmekä ole vieläkään saaneet tietää miksi? Hilma oli silloin vasta 5-vuotias. Hilma oli iso, ja minä aika pieni, mutta se oli silloin tosi rauhallisen oloinen ja mukava tamma. Sain laittaa sen itse kuntoon ratsastusta varten, ja tosi kilttihän se olikin karsinassa touhuillessa ja oikea sylivauva joka kaipasi rapsutuksia ja hyvänä pitämistä. Ratsastus silloin sujui siis hyvin, sain jopa hypätä sillä muutamaan kertaan ehkä 40cm pystyn jostain lankusta ja ämpäreistä rakennettuna :D. Hilma tuntui jo silloin todella erilaiselta kuin tuntihevoset, joilla olin tottunut menemään. Se oli herkkä ja osasi esimerkiksi vaihtaa laukan todella pienistä avuista, oikeastaan pelkästä painon siirrosta (jota minä en tosin sillon edes tiennyt).
Olin ihan fiiliksissä, ja halusin pian uudestaan tamman selkään, sillä niin hienolta sillä ratsastaminen oli tuntunut! Ja miten fiksu se oli, en ollut ikinä edes ratsastanut niin nuorella hevosella. Toisella kerralla, Tarja oli ehtinyt tehdä sen kanssa paljon hyvää työtä, siihen oli alkanut tulla lihasta ja se alkoi näyttää jo enemmän oikeasti hevoselta. Ratsastaessa mulla ei kuitenkaan ollutkaan tälläkertaa niin helppoa, en meinannut millään saada tasaista pätkää ja sen liikkeet oli muuttuneet paljon isommiksi kuin muistinkaan.. Seuraavana päivänä mentiin pellolle ja Tarja tuli pitämään tuntia. Kaikki oli taas hienoa, kun sain hepan toimimaan ja liikkumaan hyvin osaavamman ohjeistuksella.
Kävimme samana vuonna vielä silloin tällöin Hilman luona ja pääsin hyppäämään muutamia kertoja, joista yksikään ei ollut helppo.. Hilma teki tosi isoja ja pyöreitä hyppyjä jokaiselle pienellekkin esteelle, ja hyvä, etten tippunut sen vetäessä päätään eteen alas jokaisen esteen jälkeen .. Muutamaan kertaan mua alkoi jopa itkettää, kun ajattelin, etten voisi ikinä sittenkään kisata tällä hevosella, kun en osaa hypätä sillä edes 60cm esteitä, ilman että melkein tipun jokaisesta hypystä.
 |
| tässä alkoi hypyt sujua jo vähän paremmin, mutta oli pysyttelemistä mulla kyydissä silti.. |
Kävin siis kokoajan edelleen rastastukoulu tunneilla ja aina silloin tällöin Hilman luona, kun vaan päästiin. Edelleen se oli tosi kiltti ja kultainen, ei vaan ollut helppoa selässä pienellä Tiialla. Kaikista pettymyksistä huolimatta Hilma tuli meille omistajan kansas yhteisestä päätöksestä ylläpitoon kesäkuun 2012 alussa. Hilma tuli siis samalle ratsastuskoululle, jossa kävin, eli keskimäen hevostilalle. Vietimme ekan kesän siellä, ja kävimme myös estekurssilla Hilman kanssa, Kursilla tuli jo uusia hyppyennätyksiä, pääsimme rata yli 70-80 esteistä ja yksittäisenä mentiin yhdellä tunnilla 125cm. Alussa tosin en uskaltanut oikeastaan hypätä ollenkaan yksin, ja maastoon me ei päästy ollenkaan, koska maastolenkit loppui aina siihen kohtaan mihin Hilma niin päätti... ja sitten tultiin joko hyvällä tai pahalla kotiin. Loppukesästä meillä oli myös leiri Tiina Kajanuksen talilla, johon sitten muutettiinkin kesän lopussa ja siellä vietimmekin vuoden.
 |
| Hilma keskimäellä |
Sinä vuonna kerkesi tapahtua vaikka mitä. Ensimmäinen asia kuitenkin, lokakuussa, mun synttäreillä Äiti sitten osti Hilman mulle synttärilahjaks, ja hetkeekään ei olla tätä päätöstä kaduttu. Se eka talvi, ei ollut helppo. Kenttä oli huonona, maneesille ei ollut kyytiä, jouduttiin maastoilemaan pimeässä auton valossa suurimmaksi osaksi. Ei ollenkaan hyvä nuorelle muutenkin energiselle hevoselle, ei päästy treenaaman kunnolla lähes ollenkaan ja koko talvi oli melkoista tahtojen taistelua. Päästiin kuitenkin aluevalmennuksiin, jotka järjestettiin viereisellä tallilla, ne olivatkin kuukauden kohokohta. Seuraavana syksynä käytiin meidän ekoissa kisoissa, hypättiin siellä 80cm luokka josta tuloksena 0 rata.
 |
| Aluevalmennus katsauksissa |
 |
| Tiinan luona luotto alkoi olla jo parempi ja mulla enemmän johtajuutta joten maastoilukin alkoi sujua :D |
Ekat kisat
Seuraavan kesäkuun alussa muutettiin sakun tallille, koska Tiina halusi pitää enää vain omat hepat tallissa, ja meiltä olikin paljon lyhyempi matka sakulle. Sakulta päästiin paljon enemmän valmennuksiin, muutamiin kisoihin ja talvellakin vain 1 km ratsastusmatka maneesille. Päästiin siis treenaaman paljon enemmän huono lumisesta talvesta huolimatta.
Valmennuksessa naapuritallilla
Ja nyt voin sanoa, että parempaa hevosta tuskin oltais voitu ikinä löytää, vaikka eihän me siis ikinä koeratsastmassa mitään käytykkään. Hilma tuli mulle hevosena, joka ei osannut/halunnut tehdä edes pohkeenväistöjä, aloitettiin ratsukkona joka ei olisi selvinnyt varmaan edes 60cm esteradasta. Ollaan kuitenkin saatu kasvaa ja viedä kumpikin toisiamme eteenpäin ja nyt suunnittelen ensi vuodeksi kansallista lupaa. Enkä usko, että mikään muu hevonen olisi voinut antaa mulle näin paljon kokemusta ja kasvattaa mun luonnetta ratsastajana. Tietenkin joku opetusmestari ois voinut viedä mut samalle tasolle, mutta Hilma ei ole yhtenäkään päivänä antanut mulle askeltakaan selässä ilmaiseksi, ei yhtäkään hyppyä, ei yhtäkään onnistumista.. tuo hevonen on vaatinut ja opettanut minua
ratsastamaan joka hetken sen selässä.
kuva. Miia Keinänen
 |
| Toivottavasti muutkin pystyy tykkäämään siitä jutusta mitä heppojensa kanssa tekee, yhtä paljon kun me, oli se sitten kisäkentillä tai kotona maastoillessa! |
Kaikkien alamäkien ja vastoinkäymisten jälkeen on parasta saada valmentajilta kommenttia siitä, kuinka olen vienyt hevosta eteenpäin ja kisoissa jopa ventovierailta radan jälkeen kommentteja hienoista radoista ja siististä ratsastuksesta vaikkei olla edes usein sijoituttu! Ja mitä enemmän olen oppinut itse ymmärtämään ratsastuksesta ja ratsastamaan, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan Hilmaa. Voin nimittäin sanoa, että valehtelematta lähes kaikki esteiden tiputukset, yms virheet mitä meille on kisoissa ja valmennuksissa tullut, on syystä tai toisesta johtunut minusta itsestäni, sillä Hilma ei todellakaan ole antanut mitään ilmaiseksi.. Se ei silti ole ikinä vaatinut minulta täydellisyyttä vaan antaa virheitä anteeksi ja yrittää aina parhaansa itsekkin!
Kuva. Pinja Mikander
 |
| Pellon pohjaltakin on pitäny vaan nousta :D.. |
Kuva. Miia Keinänen
Tästä postauksesta tuli ehkä enemmänkin tarina meistä, kuin teksti siitä miksi me ostettiin Hilma. Siihen vastaus on varmaan se, ettei mikään hevonen ole ikinä tuntunut yhtä oikealta mulle kaikesta huolimatta. Toivottavasti muutkin olette löytäneet ne omat kultakimpaleenne, oli ne sitten minkä tasoisia puskaratsuja tai kilpahevosia hyvänsä :)!
Kiitokset niille jotka jaksoivat lukea.
