keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Muistitko olla läsnä?


Monesti tulee vaadittua hevoselta paljon ja sen halutaan suorittavan aina parhaansa mukaan, mutta muistitko olla viimeksi itse läsnä ratsastaessasi? Pohdiskelin aihetta ehkä viime viikolla, kun olin lähdössä tallita ei niin onnistuneen ratsastuksen jälkeen. Joskus arkiset asiat jäävät tallilla pyörimään päähän, eikä välttämättä muista tai tajua olla hevoselle kovinkaan läsnä edes sen muutaman tunnin ajan jotka päivästään yleensä tallilla viettää.

Tarkoitan nyt läsnäolemisella sitä, että on myös henkisesti ja ajatuksella mukana, ei ainoastaan paikalla. Voin itse tunnustaa ajatusteni harhailevan usein jossain ihan muualla, kuin siinä mitä teen. Ratsastuksessa perusasiat on mulle näiden ratsastuvuosien jälkeen niin itestäänselvyys, että joskus melkein häkellyn siitä, kun alan oikeasti miettimään, mitä apuja käytin tiettyyn asiaan, ja alkaa tuntua että Hilma taitaa toimia ajatuksen voimalla. Siis oikeasti, jos ajatellaan vaikka kääntymistä, niin kyllähän se kääntyy sinne minne ajattelen meidän olevan menossa, vaikka en muuttaisi juuri mitään selässä ollessani, ja vaikka oma keskittymiseni olisi koirassa kentän laidalla tai puhelimessa alkukäyntien aikana.


Asiaa pohdittuani olen tietysti yrittänyt ratsastaa kevyemmätkin päivät ajatuksella, oikeasti miettien mitä teen. Tottakai muulloinkin, mutta viimeaikoina olen yrittänyt erityisesti paneutua siihen, että olen hevosen kanssa samassa paikassa ja samassa ajassa. Samalla olen yrittänyt löytää lisää fiilistä mukaan touhuun. Siitä pääsemmekin aasinsillan kautta toiseen aiheeseen, joka mua on mietityttänyt jonkin aikaa. Kun on halua ratsastaa, hypätä ja kehittyä, mutta fiilis puuttuu itse tekemisestä. Etenkin valmennuksissa olen keskittynyt aivan liikaa onnistumiseen, kaikki tähtäimet ja keskittyminen on nimenomaan onnistumisessa ja lopputuloksessa ei lainkaan itse suorittamisessa. 

Ja kyllä, se turhauttaa kun on itse psyykannyt itsensä siihen, että on täysillä menossa ja haluaa panostaa tekemisen laatuun oikeasti, mutta hevosella on on ihan eri moodi. Eiköhän kaikille nämäkin päivät ole varsin tuttuja. Silloin olisi kuitenkin aika katsoa peiliin ja muistaa ne hetket kun omat ajatukset ovat harhailleet päivän kauppalistassa treenien aikana, jokunen apu on epähuomiossa jäänyt epäselväksi, hommat ei suju aivan suunnitelmien mukaan ja siitäkin turhaannutaan hevosen selässä syyttä. Tai ehkä puhun vain omasta puolestani, mutta yhtälailla hevosta turhauttaa se, että siltä vaaditaan sinneppäin eikä olla kuitenkaan itse menossa mukana. Ehkä jokunen puksutin saattaa olla siitä jopa tyytyväinen, ettei aina tarvitse miettiä jokaista askeltaan, mutta noin yleisesti, ratsastuksen pitäisi olla jatkuvaa vuorovaikutusta ja yhteistyötä. 

Jos palataan sitten vielä takaisin siihen kadonneeseen fiilikseen, niin oikeastaan jo tiivistinkin ajatuksen siitä, mikä oli pielessä. Ei se määränpää, vaan se matka. Nimenomaan se tekeminen. Ei pitäisi olla kyse pelkästä lopputuloksesta, silloin kadottaa tekemisen ilon. Ja kyllähän mä tykkään hypätä, samoin mun hevonen, kunhan hommasta ei tehdä pakko puurtamista sillekkään. Eli mitään ongelmaahan tässä ei koskaan olisi ollutkaan, jos niitä ei itse aiheutettaisi turhalla miettimisellä. 



Postauksen kuvituksena toimi tämän viikkoiset itsenäiset valmistelutreenit viikonlopun seuramestaruuksia varten, joihin ilmottauduin. Hilmahan tosiaan oli hieman villi kohdatessaan erikoisesteitä omalla kentällä ja otti sitten heti ensimmäiselle verkkaesteelle niin vauhdikkaan kiellon, että sai mut pitkästä aikaa tiputettua. Nilkka otti siinä samalla vähän osumaa, mutta pystyin kuitenkin vielä hyppäämään ja muutamien kieltojen ja muiden tuhmailujen jälkeen saatiin loppujen lopuksi onnistuneet treenit kisojen alle. Nyt koitetaan parannella turvonnut nilkka pikaisesti kisakuntoon :/. 

Muita kuulumisia koitan myös mahdollisesti päivitellä, kun on aikaa :)!