maanantai 28. elokuuta 2017

5 vuotta pähkinänkuoressa

Tämä postaus tulee nyt vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Halusin nimittäin ehdottomasti toteuttaa tämän. sillä suunnittelin sitä jo keväällä ja keräilinkin jo silloin kuvia tätä varten. Kesäkuun alussa tuli siis 5 vuotta täyteen siitä, kun Hilma saapui meille ylläpitoon keskimäelle. Pian hevonen onkin ollut siis myös 5 vuotta papereissakin oma, nimittäin 15-vuotis syntympäpäivälahjaksihan minä Hilman sain syksyllä. Viisi yhteistä vuotta siis ylä- ja alamäkiä takana, toivottavasti vähintäänkin yhtä monta vielä edessä!

Jo ensimmäinen yhteinen kesä toi mukanaan paljon uutta tietoa, taitoa ja vastuuta. Koko ensimmäinen vuosi meni enemmän ja vähemmän toisiimme tutustuessa. Vaikka olin käynyt jo edellisen omistajan luona useita kertoja ratsastamassa Hilmaa, oli tilanne täysin eri nuoren hevosen muuttaessa aivan eri ympäristöön. Ymmärrettävästi sen käytös oli hieman erilaista, eikä luottamus synny tyhjästä. Alku oli siis opettelua molemmille, niinkuin aina. Hevosesta paljastui nopeasti useita uusia piirteitä ja puolia, mutta kemiat meillä on Hilman kanssa mennyt aina hyvin yhteen. 

ensimmäistä päivää Kuopiossa
Vastuun lisäksi oma hevonen toi kuitenkin myös paljon iloa ja uutta sisältöä elämään. On täysin eri asia treenata yhden hevosen kanssa verrattuna vaihtuvilla ratsastuskouluhevosilla valmentautumiseen, vaikka valmennushevonen pysyisi samanakin, niin oma on kuitenkin aina oma. Oli aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti kehitystä alkoikin tapahtua, vaikka tottakai hankaluuksiakin oli, etenkin alussa.

Etenkin hyppäämiseen sain itse aivan uudenlaista paloa. Vihdoin mulla oli allani hevonen, jossa oli kapasiteettia ja ennen kaikkea se oli omaan käteen sopiva. Olisihan mulla ollut mahdollisuus kehittyä vielä ratsastukouluhevostenkin kanssa vaikka kuinka, mutta kyllä te varmaan tiedätte, että yhtiestyö nousee täysin eri tasolle oikeasti omalle ratsastustyylille pasellin hevosen kanssa. Hilma nimittäin oli juurikin sellainen. Herkkä, reipas ja iloinen nuori hevonen.



Hilma on myös aina ollut todella kiltti. Ratsastaessa sillä on välillä omat juttunsa, mutta minusta on sinänsä oikeastaan vain kiva, että se osaa olla hevonen. Mulla löytyy kyllä riittävästi huumorintajua pieneen pelleilyyn, kuten pieniin villityskohtauksiin pellolla. Lähtökotina on ollut aina, että meillä täytyy olla kivaa työskennellä yhdessä ja näin homma on myös toiminut. Toki välillä tulee aika, kun hevosta on pakko muistuttaa siitä, että ihan mikä vain käytös missä tahansa tilanteessa ei ole ok. Kuitenkin esimerkiksi juuri maastolenkeillä Hilma saa aina mennä vähän rennommin enkä sitä pienistä irrottelu pukeista ole koskaan rankaissut. Näillä mielenvirkistys lenkeillä se jaksaakin puurtaa paremmin myös kouluratsastuksen merkeissä, samoin kuin kuski.

Siitä maastoilusta puheenollen, mä todella harvoin nauran hevosen selässä, mutta tässä mulla oli aidosti hauskaa, kun poni ei meinannut pysyä pöksyissään jäälle päästessään
Muutoin Hilma on ehkä maailman kiltein hoidettava. Se saattaa toki säikkyä toisinaan ja saa helposti vetopaniikin ja pienen kaaoksen aikaan, mutta kun pikkuhiljaa on oppinut itse miten se toimii missäkin tilanteessa ja miten se reagoi erilaisiin asioihin, sen kanssa on oikesti todella mutkatonta lähes kaikissa hoito toimenpiteissä. Toki meille on tässäkin suhteessa tullut toisinaan takapakkia, ja Hilma onkin erityisen herkkä myös siinä suhteessa. Esimerkiksi kerran sen säikähtäessä jotain ulkopuolista muuttujaa, kun leikkasin sen korvakarvoja, ei se ole sietänyt saksien ääntä lähelläkään korviaan. Tapahtuneesta on nyt jo 2 vuotta ja harjan leikkaaminen jopa niskasta alkaa pikkuhiljaa onnistua jälleen nätisti, mutta korvakarvoista taisteltiin jopa Hilman ollessa rauhoitettu. Kaikki on kuitenkin saatu aina hoidettua aika pienellä vaivalla. Melko paljon erilaisia hevosia nähneenä ennen Hilman tuloa voin nimittäin sanoa, että kyllä, se on helppo ja kiva hevonen tässä suhteessa.

Se onkin ollut mulle yksi henkireikä, että Hilma on niin kiva hoidettava. Sitä rapsutellessa tulee vaan aina hyvälle tuulelle, vaikka se onkin tamma, ja joinain päivinä hänen ylhäisyyteensä ei tarvitsisikaan välttämättä koskea. Hilma ei ole kuitenkaan niinäkään päivinä ilkeä ja sen tammailu on lähinnä huvittavaa. Varsinkin silloin kun sen ilmeet yrittää kertoa, että painu hiiteen siitä virnulemasta, mutta turpa kuitenkin samaan aikaan väpättää siihen malliin, että ehkä tuntuu ihan kivalle silti.


Mä olenkin puuhaillut Hilman kanssa myös melko paljon maastakäsin ja sen ajatusten juoksua on toisinaan erittäin hupaisaa seurata. Meillä on joitain ihan omia leikkejä sen kanssa ja yhteistyö maastakäsin on jo aika alusta asti onnistunut ilman narua ja herkkujakin. Esimerkiksi juoksuttaminen ympyrällä ilman narua ja raippaa onnistuu helposti, tosin Hilmalle vaikeamman keirroksen ylläpitäminen tuottaa välillä hankaluuksia ilman apuvälineitä.. Joskus me juostaan sen kanssa yhdessä, saatetaan jopa hyppiäkkin, lenkkeillään ja syödään ja jalkapalloakin on yritetty harjoitella. Hilma ymmärtää hyvin myös, koska leikki on loppu ja antaa aina tarvittaessa kiinni. Sen kanssa onkin yleensä tosi antoisaa tehdä maastakäsin harjotteita, kun se vastaa niihin niin hyvin ja on niin innokkaana mukana. Vaikkakin tallin vaihdon jälkeen se jää toisinaan ihastelemaan mielummin peilikuvaansa.. :D

Ensimmäiset yhteiset kisat 80cm nollaradalla. kuva c. Miia Keinänen
Meidän yhdessä kulkema taival pitää toki paljon muutakin kuin hauskanpitoa sisällään. Oma hevonen on myös avannut ihan eri maailman valmennusten ja kisojen suhteen. Me käytiin mm. muutama vuosi aluevalmennuksissa, jotka ovatkin avanneet paljon silmiä sekä kokonaisvaltaisesta valmentautumisesta että ratsun ja ratsastajan henkilökohtaisesta valmentautumisesta. Kaikista valmentajista paras on kuitenkin ollut itse ratsu, joka ei ole päästänyt päivääkään minua helpolla. Suurimmaksi osaksi kisareissut Hilman kanssa on myös olleet kivoja ja onnistuneita. Toisinaan kisoihin on sattunut tietysti huonompia päiviä, mutta sitähän hevosurheilu nimenomaan on.

Erityisen meileenpainuneita kisareissuja on ehkä nämä "vaikeuksien kautta voittoon" reissut, joissa hevonen on saattanut olla hankala käsitellä tai esimerkiksi jännittynyt ensimmäisellä radalla, mutta toiselle radalle pakka on saatu kasaan ja ja tulokseksi hyvä suoritus, mahdollisesti jopa sijoitus. Se kysyy aina hieman taistelutahtoa itseltä, mutta parasta onkin, kun se fiilis tarttuu myös hevoseen ja rata sujuu lopulta todella hyvällä flowlla, kaikki sujuu ja menosta pystyy nautiskelemaan.

Meidän ensimmäinen 115cm startti on yksi mieleenpainunein rata, superhelppoa tekemistä vaikka alla oli aivan hirveä 105cm rata. kuva c. Ansku Kauppinen
Kaiken kaikkiaan todella antoisat 5 vuotta tammaeläimen kanssa elettyä elämää takana. Samanlaisia kokemuksia ei voisi korvata millään, vaikka tottakai hevosen sairastelut ja muut vastoinkäymiset ovatkin myös kuormittaneet elämää. Oma hevonen on ottanut ja antanut paljon. Kaiken lisäksi sen kaiken olen saanut kokea maailman parhaimman mahdollisen ystävän kanssa! Iso kiitos näistä vuosista ja onnistuneen yhteisen elämän madollistamisesta kuuluu myös taustajoukoille. Niin tärkeä tästä hevosesta vaan on pikkuhiljaa tullut, että en kyllä tiedä miten siitä sitten selviää kun sen aika joskus tulee lähteä, kai se on varauduttava ja teetettävä sillä vielä yhtä mahtava varsa, jos kukkaron nyörit sen vielä joku päivä kestävät :D!

joskus kuullut että se näyttäis vähän muulilta, mut ainakin se on mun muuli.

2 kommenttia:

  1. Siis vasta 5-vuotta?! Miten musta tuntuu et Hilma on ollu sulla jo ikuisuuden!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vasta :'D, onhan se jo vanhentunutkin puolella siitä mitä se oli kun ekan kerran selkään kipusin, eiks se oo jo melkein ikuisuus :D? Mut toisaalta jos se ois ollu mulla jo ikuisuuden niin luulis että ois vähän enemmän kehitystäkin tapahtunu, haha :D.

      Poista